Vaeltajan osa

Napapiirin sankaritar hengittää ja on elossa ja on viisaampi kuin vuosi sitten.

Takana on reilut kaksi vuotta napapiirillä. Toinen vuosi on enemmän syventänyt, joskin myös hiukan laajentanut pohjoisen tuntemusta. Miten täällä pohjoisessa oikein ollaan ja eletään, mitä täällä ruukataan tehhä ja mitä ei. Kiireettömyyden ja kaverin arvostamisen tuntu on entisestään vahvistunut, ja se tuntuu hyvältä. Arvot vastaavat omiani, tavat tuntuvat kotoisilta.

Ympäristö on useita kertoja inspiroinut ja rohkaissut astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Osittain se on ollut omaksi itseksi tulemista. Minähän osaan, voin, pystyn!

Silti ulkopuolisuuden tunne iskee toisinaan. Vaikka kuinka viihtyy, ja vaikka kuinka hyvin on otettu vastaan. Silti junantuoma, savolainen, sielunmaisemana Saimaan ranta, aina. Ikävöin etelän kavereita, mutta en etelää. Ikävöin ihmisiä, joiden kanssa on pitkä yhteinen historia ja keskinäinen ymmärrys puolesta sanasta.

Yksi pohjoisen kaveri sanoi noin vuoden päivät sitten, että jos aikoo elää napapiirillä, pitää rakastua poroon. Niin olen tehnyt. Poroelinkeino on ikiaikaista, omanlaistaan ammattitaitoa vaativaa kovaa työtä. Kunnioitan sitä suuresti ja pidän itseäni etuoikeutettuna kun olen saanut siihen kurkistaa. Poroihmiseksi ei voi oppia, siihen pitää kasvaa, mutta rakastaa poroja saa etelän ihminenkin.

Kotini on täällä. Mielelläni käyn etelässä ihmisteni luona, lyhyt matkahan täältä on, mutta mielelläni palaan takaisin tänne kotiini. Ajoittaista ulkopuolisuuden ja ikävän tunnetta sydämessäni kantaen. Se lienee lähtijän ja vaeltajan osa.

Kesän valo väistyy, hämärä hiipii, ilma viilenee. Olen varustautunut pipoilla ja muilla lämpimillä vaatekappaleilla. Napapiiri opettaa, jopa paatuneen hatutta kulkijan. Kaamoksen väistyttyä tulee taas kevät, ja valo.