Ihanaa arkea ja ikävän karkoitusta

Olen hetkittäin löytänyt itseni olemasta allapäin. Koti-ikävä, mietin. Ei, juuri kävin kotikonnuilla. Yksinäisyys? Ei, päivät täyttyvät tekemisestä ja kohtaamisista, ja vasta kävi etelän kaveri kylässä ja toisia odotan pian. On ihan hyvä olla.

Muutamien pitkien yöunien ja palveltavana käymisen jälkeen ymmärrän, että kyse taitaakin olla ihan arkisesti vain väsymyksestä, taikka hetkittäisistä turhautumisista. Olen tainnut alkaa elää napapiirillä normaalia arkea, johon kuuluu erilaisia tehtäviä, erilaisia ihmisiä ja erilaisia harmejakin, sekä kaikenlaisia tunteita ja tuntemuksia. Näköjään sitä voi napapiirilläkin harmistua ja väsyä.

Lokakuussa kertoilin eläväni vielä kuherruskuukautta. No, se on enää muisto vain. Pippuria ja sitruunaa on tarjoiltu, ja kylmää vettäkin niskaan ja lunta tupaan.

Uutena elämää rikastuttavana arjen sisältönä on eteeni jostakin syystä - varmaan juuri siksi - tuotu  erilaisia satunnaisia kohtaamisia. Spontaaneja keskusteluja tuntemattomien ihmisten kanssa. Eri-ikäisten, eri tilanteissa elävien, eri kansallisuuksia edustavien ihmisten kanssa. Tällaiset kohtaamiset ovat omiaan kasvattamaan ymmärrystä, pienentämään omia harmeja ja lujittamaan, joskus peräti palauttamaan uskoa elämään.

Yksi etelän kaveri sanoi, etten ole muuttunut mihinkään. No mihinkäs sitä enää, korkeintaan enemmän omaksi itsekseen. Nuorisosta tykkään yhä, ihanista fiksuista tulevista ammattilaisista, ja tulppaaneista. Enkä ole muuttanut mieltäni siitäkään, kuinka jo vuosikymmeniä sitten päättelimme, että elämämme tarkoitus lienee murheen karkoitus.

Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen 

eikä mikään ole helpompaa. 

– Mymmeli

Päivä on kuin varkain pidentynyt jo kahteentoista tuntiin. Aurinko paistelee täydeltä terältä, mutta ei lämmitä eikä sulata. Talvi pitää napapiiriä tiukassa otteessaan, kevät ei vielä anna merkkejä itsestään. Kevään lapsena odotan sitä sittenkin. Tarkkailen merkkejä.