Paparazzit

Olen ryhtynyt autoilemaan Lapin selkosilla. Länteen nuuskakairalle, jossa länsinaapurin kanssa jutteleminen on jokapäiväinen arkinen asia. Matkaa on tiima, tai puoli tiimaa. Päälaelle ja siitä yli, jolloin maisema vaihtuu heti toiseksi.

Mikäs on ajellessa, kun päivänvaloakin on jo runsain määrin. Aamulla tuossa jo kohta lähdön jälkeen päivä valkenee, eikä virka-ajan päättyessä ole vielä pimeää. Voi tätä valon määrää! Aurinkolasitkin pääsivät taas käyttöön, pitkästä aikaa.

Pääsääntöisesti tiet on aurattu ja eläimet pysyvät poissa tieltä. Olen hyvin pärjännyt ilman karja-auraa ja lumiketjuja. Arktisella alueella osataan talvikunnossapito, eikö olekin yllättävää!

Luulin muuttaneeni pohjoiseen, mutta männäviikolla kävin pohjoisessa ja ymmärrykseni kasvoi taas. Pohjoisessa on oikea kaamos ja se kestää monta kuukautta. Lapset ovat internaateissa, koska koulumatka on liian pitkä päivittäin kuljettavaksi. Pohjoisessa saattaa tuulla niin että tie kinostuu umpeen.

Olen ollut kansainvälisessä yhteistyössä mukana koko pienen ikäni. Täällä se on vilkkaampaa kuin millään muulla kokemallani alueella. Se on luontevaa, ikiaikaista ja jokapäiväistä, kaikkiin suuntiin. Ei tarvitse narulla työntää. Naapuri ei ikinä ole kaukana.Yksi pohjoisen kaveri mainitsi olevansa menossa käymään Pohjanmaalla. "Junallahan sinne pääsee mukavasti", sanoin. "Ei, kyllä minä autolla lähden, kun eihän sinne ole kuin 600 km." Ovatkohan kilometrit täällä lyhyempiä kuin etelässä.

Mutta mistä ne tietävät missä minä kulloinkin menen, ne paparazzit. Vaikka ajan eri autoilla ja vaikka missä, niin aina tien varsilla salamavalot välkkyy. Olen varmaankin tosi kuuluisa.