Napapiirin sankaritar

Pakkanen puree poskia. Lumi narskuu askelten alla. Kävelen huopikkaat jalassa töihin, niin kuin lapsena kouluun. Nenä jäässä ja rillit huurussa. Huopikkaissa kaupungin kaduilla. Olin jo ehtinyt paremmin tottua kumisaappaisiin. En ole koskaan ollut pakkasen suuri ystävä ja luulin jopa pitäväni vesisadetalvista, mutta taidan olla muuttamassa mieltäni. Suomessa kumminkin ollaan. Päivä on jo viiden tunnin mittainen. Kaksi kertaa niin pitkä kuin se oli lyhimmillään. Huiman nopeasti se pitenee, eron totisesti jo huomaa. Napapiiri ei tietenkään hiljene talvella, ei edes jouluna. Kuhinaa riittää ja yleisilme ympärillä on virkeä. Täällä paistaa joku sisäinen aurinko. Osaavatko pohjoisen ihmiset varastoida aurinkoa sisäänsä? Asun napapiirillä. Ajatus tuntuu edelleen hiukan absurdilta, mutta kyllä tämä silti jo kodilta tuntuu. Jotkut napapiirin ihmisetkin alkavat jo tuntua omilta. Silti koko elämäni ei ole täällä, sitä on aika monessa paikassa. Olen rikas. Elämässäni on paljon hyviä ihmis

Toinen vuosiluku napapiirillä on alkanut. Vuodenvaihde antoi mahdollisuuden hengähtää, viettää aikaa maailman tärkeimmän ihmiseni kanssa kuin aina ennenkin, ottaa etäisyyttä napapiiriin, käydä kotikonnuilla olemassa omien ihmisten kanssa ja käpertyä hetkeksi omaan eteläiseen itseen. Sielu ajeli napapiiriltä etelään ja takaisin, ehti miettiä elämää ja kaikkia siihen kuuluvia tärkeitä asioita. Syksy oli napapiirin sankarittaren seikkailujen johdanto. Nyt on uudet voimat ja uusi ymmärrys aloittaa luku 1. Katselen kauemmas ympärilläni, olen valmis laajentamaan reviiriäni ja joukkojani. Kiitän itseäni siitä, että olen ollut itselleni armollinen ja antanut itselleni aikaa. Kiitän sisuani, joka ei tälläkään kertaa ole antanut minun paeta. Löytöretki on vasta alussa, monta oivallusta vielä tekemättä. Napapiirillä on päivä pidentynyt jo yli puolella tunnilla. Sen melkein huomaa.