Napapiirin sankaritar

Olen hetkittäin löytänyt itseni olemasta allapäin. Koti-ikävä, mietin. Ei, juuri kävin kotikonnuilla. Yksinäisyys? Ei, päivät täyttyvät tekemisestä ja kohtaamisista, ja vasta kävi etelän kaveri kylässä ja toisia odotan pian. On ihan hyvä olla. Muutamien pitkien yöunien ja palveltavana käymisen jälkeen ymmärrän, että kyse taitaakin olla ihan arkisesti vain väsymyksestä, taikka hetkittäisistä turhautumisista. Olen tainnut alkaa elää napapiirillä normaalia arkea, johon kuuluu erilaisia tehtäviä, erilaisia ihmisiä ja erilaisia harmejakin, sekä kaikenlaisia tunteita ja tuntemuksia. Näköjään sitä voi napapiirilläkin harmistua ja väsyä. Lokakuussa kertoilin eläväni vielä kuherruskuukautta. No, se on enää muisto vain. Pippuria ja sitruunaa on tarjoiltu, ja kylmää vettäkin niskaan ja lunta tupaan. Uutena elämää rikastuttavana arjen sisältönä on eteeni jostakin syystä - varmaan juuri siksi - tuotu  erilaisia satunnaisia kohtaamisia. Spontaaneja keskusteluja tuntemattomien ihmisten kans