Napapiirin sankaritar

Olen saanut matkailla napapiirin itäisemmillä pituuspiireillä, missä on tundraa, tiettömiä taipaleita ja merisatamia. Kaikesta huolimatta sielläkin asuu ja elää ihmisiä, olosuhteiden mukaan ja niihin sopeutuen. Kiirettä tuntuisi olevan selvästi vähemmän kuin etelämmässä. Täällä ei kiirehtiminen auta. Miten paljon se auttaa etelässä? Aiheuttako etelä kiirettä? Vai tekevätkö etelän ihmiset kiireensä itse? Matkanteko täällä kestää vähintään päivän, kenties kaksi. Kiirehtiminen ei auta. Lentoja, odotusta, lentoja, levähdyksiä majataloissa. Mutta mikäs on lennellessä, kun on ystävän antamat villasukat jalassa. Olen kiitollinen ystäviltä saaduista villasukista, tossuista ja muista lämmikkeistä, koska napapiirilläkin osaa tuulla tosi jäätävästi. Olikohan se jollekin yllätys. Kohta jo taitaa tulla luntakin tupaan, valmistaudun siihen jo. Olen päässyt vahvistamaan yhden myytin: Lentäjä pussasi lentoemäntää poistuessaan koneesta laskeutumisen jälkeen.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi, koska saan olla koko ajan matkailijana. Sitähän sanotaan, että ihmisen pitäisi vähintään kerran vuodessa tehdä jotain ennen kokematonta tai käydä jossain, missä ei ennen ole käynyt. Tämä toteutunee kohdallani tämän vuoden aikana noin 365 kertaa. Heippa alkava dementia! Tunnen, miten loitonnut, näytät jo melko pieneltä siellä mennessäsi. Matkailin kollegan kanssa napapiirin pohjoispuolella. Autossa oli turistilla niskat vähällä nyrjähtää, kun piti yrittää ehtiä nähdä kaikki tien vieressä olleet porot. Poroja! OMG! Kollegaa nauratti. Turistiksi ihminen tuntee itsensä myös uudessa työssä. Joka päivä on epämukavuusalueella eri syistä: ei tiedä asioita joita pitäisi tietää, ei tiedä pitäisikö reagoida ja miten. Sitä saattaa vain ihastella revontulien räiskettä, vaikka oikeasti loimotus johtuu vieressä roihuavasta tulipalosta. Mutta tämäkin kasvattaa. On hirveän terveellistä huomata, ettei osaa, tiedä, ymmärrä. Sekin on hyvin rauhoittavaa, mikäli vain oival